Sotaveteraaneja on Somerolla jäljellä neljä. Kansallisen veteraanipäivän vietossa oli mukana muun muassa heistä viimeinen miespuolinen tunnuksen omaava veteraani Antti Kallio, joka täyttää pian sata vuotta. Kolme Someron sotaveteraaneista on Sotiemme naiset -tunnuksen saaneita. Tunnus otettiin käyttöön 2019. Sen tarkoituksena on nostaa naiset veteraanien rinnalle ansioistaan kotirintamalla. Sotaveteraanien leskiä on Somerolla noin 15.
Veteraanipäivän juhlassa he ja muut juhlavieraat saivat tällä kertaa kuulla nuoren, 14-vuotiaan Essi Kapilon ajatuksia sodasta ja maanpuolustuksesta.
– Olen aivan pienestä pitäen kokenut olevani jollain tavoin isänmaallinen ihminen. Jo edesmennyt isoisoisäni Niilo Fonsell oli veteraani, ja arvostukseni häntä kohtaan oli jo pienenä valtava ymmärryksen puutteesta huolimatta.
– Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua Ukrainaan, ollessani 12-vuotias, voisi sanoa totuuden iskeneen tajuntaani. En ollut koskaan joutunut uhraamaan ajatustakaan sille, millaista sota on. Kuinka julma todellisuus on alueella eläville ihmisille. Entä jos vastaava tilanne osuisi oman kotimaani kohdalle? Pääni täyttyi tuon kaltaisilla kysymyksillä katsoessani lohduttomia uutislähetyksiä maan tasalle pommitetuista kodeista sekä satoja ihmisiä varten kaivetuista joukkohaudoista.
– Kun ensimmäiset ukrainalaiset pakolaiset saapuivat Somerolle en voinut kuin hämmästellä heidän positiivista asennettaan ja kiitollisuuttaan kaikesta. Se sai minut ihailemaan ihmismielen taipumusta nähdä hyvää kaikissa tilanteissa. Aloin kyseenalaistamaan niitä asioita, jotka omassa elämässä tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta, mutta ennen kaikkea opin arvostamaan kaikkea, mitä minulla on. Pohdin myös asioita, jotka merkitsevät minulle eniten.
Isänmaan Kapilo nosti listallaan hyvin korkealle.
– Ja niin mielestäni pitäisi olla jokaisella suomalaisella. En usko, että maailmassa on parempaa paikkaa elää kuin Suomi.
Vaikka välitöntä uhkaa Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu Kapilo uskoo Suomen kykyyn puolustautua.
– On äärimmäisen tärkeää, että jokainen suomalainen, erityisesti me nuorempi ikäluokka, ymmärrämme sen kovan hinnan mikä aikanaan maksettiin, jotta me saamme tänä päivänä elää vapaana tässä kauniissa maassa.
Lintukoto Suomikaan ei ole.
– Ei ole mahdotonta, että mekin joutuisimme joskus tulevaisuudessa puolustamaan maatamme uudelleen. Jokaiselta tulisi löytyä tahtoa maamme puolesta taistelemiseen, olisi se sitten sotilaallisesti tai miten tahansa muuten.
– Tässä kaikessa korostuu perinnetyön merkitys. Ikäisissäni nuorissa olen huomannut ymmärryksen puutetta siitä, miksi juuri tämä maa on puolustamisen arvoinen. Ymmärrän mistä se juontaa juurensa. Sodista ja niiden jälkeisestä ajasta on vierähtänyt jo tovi. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että aikaisempien sukupolvien kokemat asiat ovat edelleen täysin relevantteja ja niistä on tärkeää olla tietoinen. Juuri tämän vuoksi tämän kaltaiset tapahtumat ja perinneyhdistysten tekemä työ on kallisarvoista.
Kapilo painottaa koulun vastuuta nuorten ajatusmaailman muovautumisessa.
– Nyt kahdeksannella luokalla käsittelemme näitä aiheita historian tunneilla, ja olen ollut hämmästynyt siitä kuinka vähän meille yläkoululaisille on yleensäkin puhuttu sodan vaikutuksista elämään, sekä niistä tuntemuksista, joita nuo vuodet ovat väkisinkin aiheuttaneet ihmisissä ja miten ne edelleenkin vaikuttavat nykypäivänä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntamme rakenteisiin. Tietenkin näistä asioista puhutaan, muttei tarpeeksi.
– Henkilökohtaisesti huoleni kohdistuu nuorison keskuudessa leviävään ajatukseen siitä, että maanpuolustus olisi jonkinlainen valinta, jonka voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Ajatus tuntuu absurdilta, koska kyseinen asia ei ole aikaisemminkaan ollut omasta tahtotilasta riippuva.
– Maatamme sotien aikaan puolustaneilta ei kyselty ”haluatko?”. He ovat puolustaneet maatamme ylpeänä, henkensä uhalla, nähden asioita, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi nähdä. Me voimme vain kuvitella, miltä heistä on tuntunut jättäessään perheensä, kotiseutunsa sekä kaiken mitä he tunsivat. Marssia kohti tuntematonta, kohti vihollista, kohti hengenvaaraa, joka koitui aivan liian monen nuoren miehen kohtaloksi.
– Entä miltä on tuntunut jäädä kotiin pitämään huolta, että yhteiskunta pysyy jokseenkin tolpillaan, vailla tietoa huomisesta, peläten jatkuvasti palaisiko puoliso, isä, veli tai poika koskaan kotiin tuolta retkeltä, jossa ihmismielen taipumus pahuuteen viimeistäänkin tuli jokaiselle selväksi.
– Tilanteen kuvitteleminen tuntuu sietämättömältä, mutta luulen, että kaikkeen tottuu pakon edessä. Tottuminen ei kuitenkaan tarkoita, että näiden asioiden kanssa olisi ollut helppo elää.
– Kaikesta huolimatta sotiemme veteraanit, lotat, sekä kaikki muut nuo vuodet kokeneet ovat jaksaneet jälleenrakentaa tätä maata, sekä nostaa yhteiskuntamme nousuun. Suomesta, kiitos heidän, on rakentunut toimiva hyvinvointivaltio, jonka kansalaisiksi meillä on kunnia itseämme kutsua. Olemme heille velkaa sen, että pidämme isänmaamme jatkossakin turvallisena ja ennen kaikkea itsenäisenä, maailman onnellisimpana maana. Himmetä ei muistot koskaan saa.
