Papan ohimolla valuu kylmä hiki. Olen äitini kanssa vierailemassa hänen luonaan. Äiti on päättänyt esitellä tekoälyn mahtia. Äiti on pyytänyt tekoälyä kertomaan, mitä tietää meidän suvusta. Tekoäly kieltäytyy menemästä yksityisihmisten tietoihin, mutta kertoo julkiset tiedot.
Tekoäly kertoo minun ja äidin muusikon urista faktat. Äiti pyytää tekoälyä seurustelemaan kanssamme. Tekoäly on kohtelias ja heittää jopa huulta. Papan ohimolla kylmän hien määrä on moninkertaistunut. Pyyhin omaa otsaani ja huomaan hikoilevani myös. Olen äimistynyt. Jos minun, internet-aikaan syntyneen milleniaalin, reaktioni on näin häkeltynyt, en voi kuin villimmissä aatoksissa uumoilla, miltä papasta tuntuu.
Tekoäly on tullut keskuuteemme ja muuttaa kaiken. Minusta ei tunnu liioitellulta sanoa noin. Todistamme historiassamme yhtä merkittävää käännettä kuin tulen keksiminen, kirjoitustaidon kehittyminen sähkön keksiminen tai internetin syntyminen. Mitä tästä pitäisi olla mieltä?
Mitä mieltä ihmiset olivat aiempien mullistusten aikaan? Ei auta kuin kurkata lähihistoriaan. Yritän etsiä aikalaiskertomuksia ajalta, jolloin internet yleistyi.
Lyhyen googlaamisen myötä huomaan katsovani uutislähetystä 1990-luvun puolivälistä. Arvi Lind kertoo, kuinka Brysselissä yritetään kehittää maiden välistä tietoliikeverkostoa ja yhteistä lainsäädäntöä.
Uutislähetyksessä arvioidaan, että muutaman vuoden kuluttua ”jokainen voi hankkia autoonsa satelliittien avulla toimivan laitteen, jolla löytää paitsi perille, myös hotellin ja muuta matkalla tarvittavaa tietoa”.
”Ohhoh”, mietin, kuinka 1995 uutislähetyksessä ennustetaan navigaattorien tulo. Pidän mielenkiintoisena sitä, kuinka uutislähetyksessä pohditaan: ”Saako internet aikaan uutta työtä, vai passittaako se yhä suuremman osan meistä työttömiksi”.
Vanhassa uutislähetyksessä mainitut lainsäädännölliset haasteet ja pohdinnat innovaation vaikutuksesta työelämään kuulostavat aivan samalta kuin nykyiset puheet tekoälyn uhkista ja mahdollisuuksista.
”Huojentavaa”, mietin. Ennenkin maailma on mullistunut ja mullistuksen perässä ollaan sopeuduttu. Silti minua ottaa nytkin vatsanpohjasta, kun ihan vain mietin tätä asiaa.
Se, mihin ennen tarvittiin vuosia, tapahtuu nyt sekunneissa. Jokainen meistä voi luoda Hollywood-tason elokuvakohtauksen kirjoittamalla tekoälylle, mitä pitää tehdä. Jokainen voi luoda renesanssi-maalauksen vaikka kissastaan.
Minä voisin jäädä laulunkirjoittamisesta eläkkeelle ja syöttää kaikki tekemäni biisit tekoälylle. ”Jatka samaan malliin”, kuuluisi käskyni, ja niin kone laulaisi äänelläni seuraten minulle tyypillisiä sävelkuvioita. Tekee mieli työntää pää kylmään veteen.
Palaan 1990-luvun internetiä koskevan uutislähetyksen pariin. Lähetyksessä suomalaiselta asiantuntijalta kysytään, mihin hän haluaisi internetiä käyttää. ”Arkisiin asioihin. Voi vaikkapa lastenlasten kanssa etäältä videoyhteydellä piirrellä kuvia yhdessä, jos asuu vaikka kaukana”, hän vastaa.
”Söpöä”, mietin. Tuntuu, että vaikka kehitys kehittyy, jotkin asiat eivät muutu. Onneksi.
Juuri keskustelin kämppikseni kanssa. Hän lukee paraikaa runoja vuosituhansien takaa. Hän ihmettelee, kuinka tuolloin kirjoitetut asiat voivat resonoida hänessä niin vahvasti. ”Samoja dilemmoja ja tunne-elämän myllerryksiä on ollut silloinkin”, päädymme toteamaan.
Tunnen kuinka vatsanpohjasta ottava tyhjyyden tunne vaihtuu lempeäksi täyttymykseksi, kun mietin perusinhimillisiä tarpeita. Vaikka me pystyisimme ylihuomenna teleporttaamaan ympäri maailmaa tai aikamatkustamaan, kaipaamme samoja asioita mitä aina ja tulemme kaipaamaan: yhteyttä toisiin ihmisiin, onnellisuutta, terveyttä ja merkityksen tunnetta.
On hyvä ja tervettä olla skeptinen ja huolissaan tällaisen mullistuksen äärellä. Jos ahdistus kasvaa sietämättömäksi, minua ainakin lohduttaa seuraava ajatus:
Oli ympärillä oleva teknologia kuinka edistyksellistä tahansa, ihminen on aina perhosia vilisevän mahansa armoilla.
Henrik Illikainen
muusikko