Sanovat Someron lukion vuoden 1975 ylioppilaat opinahjostaan
Someron lukion vuoden 1975 ylioppilaat kokoontuivat juhlistamaan 50 vuoden takaisia lakkiaisiaan Härkälän kartanoon. Riemuylioppilaiden juhla on nostalginen paluu nuoruuteen ja yhteisiin kouluaikoihin.
– Meidän luokka oli mahdoton: erityisen vauhdikas ja meitä kiinnosti moni asia. Olimme kovia keskustelemaan. Rehtori Irja Bergmanin kerrottiin huokailleen syvään, kun saapui opettajanhuoneeseen meidän tuntimme jälkeen, nauraa Elina Lahtinen A-luokalta.
A oli kieliluokka, B reaaliaineisiin painottuva ja C matikkaluokka.
– B:llä olivat realistit ja C:llä nerot ja koulussa ahkerat, luettelevat lakitetut 50 vuoden takaa.
Riemuylioppilaat arvelevat, että yhdessä tekeminen liimasi heidät yhteen.
– Olimme yhdessä touhuava sakki. Uskon, että se mahdollisti tämän luokkakokouksenkin, toteaa Sirpa Kuisma.
– Teimme näytelmiä, joita kirjoittivat meidän luokan pojat Jari Söderström ja Ossi Laurila. Anne Nyström ohjasi, muistelevat menneen ajan ylioppilaat.
– Shakespearen Hamlet sekä Romeo ja Julia ja länkkäreitäkin, muistelee Jari Söderström esitetyksiä.
Naura nuori -näytelmällä joukko osallistui taidetapahtumaan, jossa sijoittui toiseksi. Näytelmä ei ollut somerolaisten kirjoittama, vaan tamperelaisen Mikko Viherjuuren.
Riemuylioppilaiden mielestä koulussa ei juurikaan ollut kiusaamista.
– Someron yhteiskoulu ja lukio olivat sallivia ja opettajat joustavia.
Koulussa harrastettiin paljon; oli näytelmä- ja luontokerhot, lukupiiri, musiikkijuttuja…
– Nykyajan nuoret vaan opiskelevat koulussa, toteaa Timo Niiranen.
– Oli luova ympäristö; meitä ei lannistettu, sanovat riemuylioppilaat.
– Olimme uteliaita ja elämästä innostuneita. Meitä kiinnostivat erilaiset asiat ja keskustelimme niistä, sanoo Elina Lahtinen.
– Mutta kyllä koulussa joku raja oli. Saimme poikien kanssa pitää kolme kertaa päivänavauksen. Sitten meni vähän överiksi, kun osa joikasi taustakuorona, kertoo Jari Söderström.
Riemuylioppilailla on selkeä viesti tämän päivän nuorille.
– Elämä kantaa. Muutoksia ja vastoinkäymisiä tulee eteen. Elämä ei mene välttämättä ollenkaan niin kuin on suunnitellut, mutta se ei haittaa. Tulee uusia polkuja, joita edetä.
– Putkisuunnitelmia ei elämälleen kannata tehdä, täydensi Jari Söderström, ja muisti vielä tehtävänsä Härkälän kartanon juhlassa. Hän oli koonnut soittolistan 1975 vuonna pinnalla olleista kappaleista. Sieltä löytyy muun muassa sellaiset hitit kuin Hurriganesin Get on, Carolan Mä lähden stadiin, Juice Leskisen Tarzanin kalsarit, Patti LaBellen poppoon Lady Marmalade ja Rod Stewartin Sailing.
Juhlaan Härkälässä osallistui 51 entistä luokkatoveria, jotka valmistuivat Someron lukiosta keväällä 1975. Alun perin kirjoittajia oli 76, joista 67 sai ylioppilaslakin. Kaikki kirjoittaneet oli kutsuttu juhlaan riippumatta siitä, saiko lakin myöhemmin vai ei koskaan. Tärkeintä on, että he kävivät yhteiskoulua ja lukiota yhdessä.
Juhlassa olivat mukana myös tuon ajan opettajat: biologian ja maantieteen opettaja Kyösti Valanne, ranskan ja englannin opettaja Maija Saari sekä rehtori Irja Bergman. Saksan kielen opettaja Tuulikki Hovi ei päässyt paikalle terveydellisistä syistä.
Mukana juhlinnassa olivat luokalta A: Sinikka Marjaniemi (o.s. Ahola), Marjatta Penttilä (Erkkala), Vaula Lehtola (Hannola), Seija Heikkilä, Sirkka Alander (Helenius), Anne Heikkonen (Herla), Pirjo Anto (Hyvärinen), Pirkko Kauha (Hård), Anne Passi (Isotalo), Pirkko Iso-Markku (Klemelä), Sirpa Kuisma, Elina Lahtinen, Liisa Cederberg (Lemberg), Paula Latva (Mentula), Seija Lähde (Mäkinen), Timo Niiranen, Anne Kinos (Nyström), Helena Riikonen, Leena Saarinen (Ruha), Riitta Lempiäinen (Suonpää), Jari Söderström, Ulla Lalla (Takala), Marketta Tanskanen ja Timo Virtanen
Luokalta B: Jouni Erppola, Helmi Helle, Rauno Isotalo, Erja Oksanen (o.s. Kleme), Maarit Kostiander, Mirja Laakso, Tuula Manner, Kari Mattila, Asmo Saarinen, Aino Vainio (Sagulin), Regina Murto (Seppälä)
Luokalta C: Leila Nuoritalo (o.s. Illman), Ari Joro, Kari Kapilo, Jyrki Kerminen, Liisa Lindegren (Luoma), Terttu Tommila (Mattila), Liisa Vuorio (Ollila), Helena Pentti, Antti Roto, Eila Seppänen, Sirkku Mäkeläinen (Suutari), Helena Tammi, Veli-Matti Timperi, Riitta Forsström (Valtonen).
Varsinaisena lakkiaispäivänä 31.5. Someron lukion lakitusjuhlassa oli paikalla 27 riemuylioppilasta, ja juhlapuheen piti Timo Niiranen.
– Mistä me tulimme, minne menemme? Riemuylioppilasjuhla ei ole tittelikokoelma tai CV-näyttely. Tärkeintä on yhdessäolo ja keskustelut siitä, missä elämä nyt kulkee.
– Tapaaminen on mahdollisuus muistella menneitä ja pohtia tulevaa. Osa meistä on luultavasti muuttunut paljonkin ja osa on tunnistettavissa ryppyjen takaa – silti olemme yhä ne samat ihmiset kuin 50 vuotta sitten, ainakin jollain tapaa, listasivat riemuylioppilaat.
Maailma muuttuu – ja me sen mukana. Miten maailma on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? Siitä saa pilkahduksen Timo Niirasen puheessa uusille ylioppilaille, joka on ohessa.
Mikä on Riemuylioppilas?
Sana ”riemuylioppilas” viittaa juhlavasti ja kunnioittavasti siihen, että ylioppilaaksi pääsystä on kulunut 50 vuotta.
Se ei ole virallinen tutkintonimike, vaan kulttuurinen kunnianosoitus – kuten kultahäät – ja muistutus elämän mittaisesta saavutuksesta.
Riemuylioppilas Timo Niiranen uusille ylioppilaille:
Lentäkää, sitä varten teille on siivet annettu
Arvoisa juhlaväki, hyvät vanhemmat ja opettajat, oppilaat, ja varsinkin te, uudet ylioppilaat!
Olette varmaan huomanneet, miten ristiriitaisesti tämänikäiset ihmiset puhuvat menneistä ajoista. Väliin kerromme, että ennen oli asiat paljon paremmin kuin nykyään, toisena päivänä taas muistelemme sitä, miten vaikeaa silloin meidän nuoruudessamme olikaan. Kouluun piti hiihtää kesät talvet ja hätistellä sauvoilla susia kauemmaksi.
Kyllähän maailma on tänään ainakin kouluelämän kannalta paljon parempi kuin meidän nuoruudessamme, onhan teille järjestetty maksuton opiskelu lukiossa. Meidän, lue: meidän vanhempiemme, piti ostaa meille kirjat ja vihot ja läpp… ei kun laskutikut, eihän meillä edes ollut tietokoneita käytössämme.
Kulunut kevät on pannut miettimään sitä, miten maailma on muuttunut kuluneiden 50 vuoden aikana. Yhtenä esimerkkinä tästä muutoksesta haluan kertoa kolmesta erilaisesta interrail– matkasta. Ensimmäisen niistä tein vuonna 1974, lukion toisen ja kolmannen vuoden välissä. Matkaan lähdettiin Turusta, Tukholman kautta jatkettiin Tanskaan, sieltä Saksaan, siis Länsi-Saksaan.
Matkaa varten piti olla passi ja valuuttaa jokaisen maan tarpeisiin. Osa vaihdettiin Suomessa, osa oli mukana matkashekkeinä, joita sitten lunastettiin pankeissa kunkin maan käteisrahaksi.
Viestintä kotiin sujui postikorteilla: ”Täällä ollaan, kaikki hyvin!” Majapaikka löytyi kun etsi rautatieasemalta infotiskin ja osasi sanan Jugendherberge. Passi leimattiin jokaisella rajalla Pohjoismaiden ulkopuolella. Tällä matkalla söin elämäni ensimmäisen kerran pitsaa.
Toinen matka tapahtui keskellä talvea, vuodenvaihteessa 1996–1997. Silloin olin luokanopettajana ja kalenteri sattui niin, että joululomaa oli täydet kaksi viikkoa.
Alkumatka meni vanhasta muistista muuten, mutta pysähdyimme ensimmäisen kerran vasta Italian Veronassa. Siitä jatkoimme vielä Sisilian Syrakusaan ja sitten takaisin kotiin.
Passeja ei kyselty missään, rahaa sai pankkikortilla automaateista, jos mukaan otettu käteinen ei riittänyt. Eurot kelpasivat jo monessa maassa.
Majapaikkoja oli suunniteltu etukäteen Lonely Planet -kirjasta. Oli ihan eurooppalainen olo tuolla matkalla.
Kolmas matka keväällä 2010 olikin sitten tarkkaan suunniteltu retki Euroopan taidemuseoihin. Van Gogh -museoon Amsterdamissa oli ostettu lippu jo kotikoneen ääressä, samoin jokainen majoituskohde oli varattu netissä etukäteen, osa oli hotelleja, Madridissa asuttiin kokonainen viikko tavallisessa kerrostaloasunnossa. Välitysfirman nimi ei vielä silloin ollut Airbnb, mutta toiminta hyvin samanlaista.
Eikä me edes matkustettu koko matkaa junalla, vaan lennettiin ensin Düsseldorfiin ja palattiin Suomeen Milanon kautta lentäen. Junien aikataulut olimme katsoneet etukäteen eri rautatiefirmojen nettisivuilta ja tehneet tarkat suunnitelmat päiväohjelmiksi.
Ovet olivat siis auki Eurooppaan, ja avasimme niitä myös toiseen suuntaan, Suomeen. Edellinen sukupolvi ei ollut aivan vielä valmis ottamaan vastaan kaikkea sitä, mitä niistä ovista oli tulossa.
Isäni Eemil Niiranen ehdotti aikanaan, että Someron kunta voisi ottaa vastaan pakolaisia. Hän sai vastaansa sellaisen sanonko-minkä-myrskyn, että nykyajan some-ilmiöt vaikuttavat sen rinnalla pyhäkoulupuheilta. No, ne ovat menneitä ja anteeksi annettuja.
Syynä senaikaisiin asenteisiin saattoi olla se, että siihen aikaan kansainvälisyyskasvatuksesta huolehtivat lähinnä Suomi-Neuvostoliitto-seura ja seurakunnan lähetyspiirit, mielikuva Afrikasta syntyi mustavalkoisista Tarzan-elokuvista ja Afrikan tähden peluusta.
Muitakin ovia meidän sukupolvemme on onnistunut avaamaan, ja siitä olen ylpeä. Seksuaalivähemmistöt on päästetty ulos kaapeistaan ja hyvä niin. Työtä on kyllä vielä tehtävänä, mutta on se hyvällä alulla. Teidän, hyvät ylioppilaat, teidän tehtävänne on pitää huoli siitä, että ketään ei enää koskaan tungeta takaisin niihin kaappeihin.
Luonnonharrastajana haluan tuoda maailman muuttumisen esille myös lintumaailman kautta. Käytän esimerkkinä kolmea haikaraa. Kerran kesällä 1960-luvun lopulla ihmettelin Painionjärvellä omituista näkyä, jota en ollut ennen nähnyt: kurki istui puussa.
Kerroin tästä syksyllä biologian opettajalleni Kyösti Valanteelle, joka ymmärsi oitis, mistä oli kysymys: ei se ollutkaan kurki, vaan harmaahaikara. Silloin se oli harvinainen näky, tänä päivänä jokavuotinen pesijä Suomessa.
Seuraavaksi alettiin Painiolla nähdä valkoisia jalohaikaroita, ja pari vuotta sitten Koskella havaittiin ensimmäinen kattohaikaran pesintä.
Hienoa kehitystä, mutta ei siitä voi oikein olla mielissään, kysehän on ilmaston lämpenemisestä johtuvasta lajien leviämisestä pohjoiseen, ja siihen meidän sukupolvemme on kyllä syyllinen.
Samaan aikaan noiden kolmen haikaralajin yleistymisen kanssa on harvinaistunut neljäs: se haikara joka nokassaan kantaa vastasyntynyttä nyytissä. Voiko näillä asioilla joku yhteys? Pitäisikö teidän ottaa siitä selvää?
On pari tapausta joista minun sukupolveni voi syystäkin olla ylpeä: saimaannorppa ja merikotka. Vuonna 1975 kaikki Suomessa pesivät merikotkat saivat yhteensä neljä poikasta. Viime vuonna poikasia syntyi useita satoja. Muistakaa tämä esimerkkinä siitä, että asioihin voi vaikuttaa.
Omituista on kyllä se, että samalla kun suojelutyöllä on pelastettu isokokoinen petolintu, ovat pienen hömötiaisen kannat pienentyneet monta vuotta peräkkäin. Siinä on taas teille tehtävää, hoitakaa te vuorostanne tämä hömötiaisasia kuntoon!
Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelujen lopuksi sankarilta kysytään aina yksi vakiokysymys: mitä haluaisit sanoa sille 20-vuotiaalle, josta sinä olet kasvanut. Hyvän vastauksen antoi hiljattain toimittaja Pekka Kivekäs: ”En haluaisi sanoa yhtään mitään, ei se kuitenkaan kuuntelisi.” Minä en halua lopettaa ihan näin tylysti, muistutan vain näistä kotitehtävistä.
Sitten 50 vuoden päästä, kun on teidän vuoronne olla riemuylioppilaita, voitte tentata toisiltanne, onko läksyt suoritettu. Muistakaa siis kolme H-kirjainta: homot, haikarat ja hömötiaiset. Ja se huru-ukko, joka nämä teille tehtäväksi antoi. Muuten ei enempää kuin: lentäkää, sitä varten teille on siivet annettu!
