Evakkotie Muolaankylästä Somerolle
Pertti Hallenberg kertoo evakkomatkasta, jolle lähdettiin 1944. Reissu alkoi Muolaasta ja päätyi lopulta Somerolle, Pitkäjärven Hämeenojalle.
Hallenberg oli itse tuolloin pikku piltti, kolmivuotias. Myöhemmin hän on haastatellut useita ihmisiä, könynnyt arkistoja ja ottanut selvää, millaista oli tuon ajan Muolaassa, miten matkanteko sujui ja millaista oli lopulta asettua toiselle puolelle maata vieraaseen ympäristöön.
Pertti Hallenberg on koonnut tuosta materiaalista myös kirjan Juuret Karjalankannaksella. Se ilmestyi viime vuonna. Tuosta 433-sivuisesta järkäleestä Somero-lehti kertoi noin vuosi sitten.
Hallenberg aloitti työelämänsä harjoittelijana Osuusliike Oraksen Pitkäjärven myymälässä ja jatkoi kaupan alalla. Työ eteni harjoittelijasta myyntimieheksi ja lopulta pienen yrityksen toimitusjohtajaksi.
Nykyään 84-vuotias Hallenberg asuu vaimonsa kanssa Vantaalla.
Lojokkakärrin kulmassa Luopioisten Aitoon kylään ja edelleen Somerolle 1944–1945
Matkamme alkoi keskiviikkona 14.6.1944, juuri ennen juhannusta. Isovanhempani Antti ja Hilma, sekä isän sisaret Sylvi ja Edit ja minä, vaelsimme tuon joukon mukana hevoskyydillä Heinjoen kautta Joutsenoon. Viipurin kautta matka olisi ollut lyhyempi, mutta kaupunkia oli jo pommitettu eikä sinne päästetty kulkijoita.
Pari päivää aikaisemmin rajapinnasta, muun muassa Kivennavalta ja Uudeltakirkolta oli evakkoja jo tullut Muolaankylän ohi.
Isäni Tauno oli saanut luvan joukko-osastostaan tulla auttamaan lähtövalmisteluissa. Hän oli vanhempaa ikäluokkaa ja Karhumäen valtauksen ja haavoittumisen jälkeen vuonna 1941 hänet oli komennettu kuormastokorjaamolle huoltotehtäviin.
Isä aavisti tämän toisen lähdön alkaessa, ettei Muolaankylään enää palata. Hän pakkasi vaneriseen työkalupakkiin pienet puusepän työvälineet ja kuorman pohjalle pidemmät työkalut, kuten lapio, justeerisaha, pokasaha, rautakanki, kirves ja ynnä muuta. Niitä oli juuri tarvittu, kun Muolaankylän Mutarantaan jouluksi vuonna 1942 saatiin muuttokuntoon, vielä keskeneräinen talo.
Sikoja oli mahdoton kuljettaa ja isä oli teurastanut, sekä suolannut tiinuun matkaevääksi niistä yhden ja muu osa pikku karjasta kelpasivat sotilaiden ruuaksi. Isäni oli vankan liharuuan ystävä ja pioneerina sekä sodan käyneenä hän tiesi, mitä matkalla ja tulevaisuudessa tarvitaan. Toiseen tiinuun sijoitettiin kuivat eväät pusseihin, jauhoja, ryynejä ynnä muuta. Astia ruokavettä varten, sekä pari sankoa ja muuta pientä kodin irtainta, joita matkalla tarvittaisiin.
Pari vankkaa ja vedenpitävää, kuormapeitteinä käytettyä pressua lastattiin kuormaan. Yöt olivat vielä kylmiä ja yöpymistä varten tarvittiin vilttejä sekä peittoja palelemista vastaan. Lisäksi muutama säkki ruista ja kauraa, heiniä pehmusteeksi sekä vähäiset henkilökohtaiset vaatteet ja tarvikkeita kuormaan ja matka kohti länttä alkoi.
Heinjoelle oli 14.6.1944 pysähtynyt suuri joukko evakuoituja kannakselaisia, paljon eläimiä, ja ruuhka paheni, koska junia ei ollut riittävästi saatavilla. Ensimmäisen päivän matka jäi ruuhkasta johtuen melko lyhyeksi. Heinjoen Heikurilan kartanon kohdalle, rautatien pohjoispuolelle, oli 14.6.1944 pysähtynyt 3 260 evakuoitua kannakselaista, 4 350 eläintä ja karja oli ajettu kartanon pellolle laiduntamaan. Junakuljetusta ei ollut luvassa ja pitkän jonotuksen jälkeen voitiin matkaa jatkaa. Yöpyminen tapahtui muutaman kilometrin jälkeen Tuokkolan kylän kankaalla.
Seuraava yöpyminen lienee tapahtunut 16.6.1944 Antrean pitäjässä Hannilan rautatieaseman tienoilla, missä muutamien perheiden eläimet saivat kuljetuksen. Näihin lähteenä on käytetty Heinjoki-kirjaa sekä kanssamatkaajien kertomuksia.
Muolaan kylässä meillä oli kolme hevosta, joista yhden, Sirkka-nimisen tamman jouduimme luovuttamaan Suomen armeijalle. Sotien jälkeen se palautettiin loppuunajettuna Someron Hämeenojalle. Edellisen jälkeläinen Maija-niminen vireä tamma veti kärryjä Muolaasta Somerolle. Kolmas hevonen, nuori Veikko-niminen ruuna kulki koko matkan kärrien oikealla (ojan puolella), vetovastuuseen se ei vielä joutunut.
Isä kuoli 1953 ja Veikko hevosesta tuli minun työparini. Mieltymys lienee ollut molemminpuolista. Isän jälkeen kävin aamuisin juottamassa sitä ja antamassa heiniä syötäväksi. Joskus vein vanhemmilta salaa sille leipäpaloja. Aina ei ollut leipää mukana ja se tunnusteli turvallaan oikealla puolella olevaa taskua selvittääkseen, missä leipä viipyy. Kesälaitumelta kävin hakemassa sen työkaveriksi ja Veikko tuli usein kevyttä ravia luokseni, vaikka tiesi joutuvansa työjuhdaksi. Hevonen vetää hiekkaista kylätietä pitkin Lojokka-kärrejä, karjalaiset nelipyöräiset työ kärryt, joissa oli korotetut laidat ja muuttokuormaa niin paljon kuin mahtui.
Antti-pappa ohjastaa ja 4 lehmää oli kiinnitetty naruilla kuorman perään. Minä istun kärrin ojan puoleisessa takakulmassa. Saavumme mäen päälle, mistä tie laskeutuu loivasti alaspäin ja edessä näkyi pitkähkö laakso, minkä jälkeen tie loivasti näytti nousevan seuraavalle mäelle. Metsää kasvoi kapean tien molemmilla puolilla ja tie oli täynnä elämää. Evakkokuorma toisensa perään näkyi edessämme, osa ihmisistä käveli kuorman rinnalla ja osa talutti eläimiä kohti Joutsenoa, mistä oli luvassa niille rautatiekuljetus. Vastakkaiseen suuntaan kohti rintamaa tuli katkeamaton jono autokuormia, hevoskuormia ja käveleviä sotilaita.
Pappa (muolaalaisittain äijä) näki vihollisen lentokoneita ja ohjasti hevosen kuormineen pois tieltä. Tien reunassa ojan paikalla on notkelma ja sen yli hevonen veti kärrimme harvahkoon metsään. Minut komennettiin ison kuusen juurelle enkä saanut katsoa ylöspäin. Hälinää ja rätinää kuului kylliksi. Yrittäessäni katsoa, joku painaa niskasta nenäni sammaliin.
Kävin haastattelemassa 2009 Sylvi-tätiäni ja hän kysyi minulta muistanko noista ajoista mitään. Kerrottuani tuon muistikuvani, hän sanoi minulle: ”Miehä se siun päätäis painoin”. Ruokaa paistettiin ja lämmitettiin pääasiassa nuotiotulilla. Yöpymisistä monet yöt kuluivat avotaivaan alla leväten ja mukaan otetut vaatetavarat olivat tarpeellisia, sillä jotkin yöt olivat kylmiä.
Ohikulkijoilta kuultiin kertomuksia ruuan anasteluista, kun kuorma oli jätetty vartioimatta taloissa yöpymisen vuoksi. Matkan aikana, siellä täällä oli järjestettyjä levähdys- ja ruokailupaikkoja, mutta niillä oli niin pitkiä jonoja, etteivät ne aina houkutelleet poikkeamaan.
Meillä oli kuormassa omaa evästä ja sitä syötiin usein; säästyipähän sekin ruoka heille, jotka eivät voineet kuljettaa sitä mukanaan. Penttilän kylän tienoilla lienee 17.6.1944 ollut seuraavan yöpymispaikka, missä osalle matkaajista oli luvattu eläimille junakuljetus. Joutseno oli seuraava etappi ja sinne tultiin tihkusateen saattelemana 18.6.1944.
Odottelun jälkeen osalle karjasta, mukaan lukien meidän lehmämme, saatiin Joutsenossa rautatiekuljetus, sekä osalle läheisellä Rauhanasemalla. Viimeksi mainitulta asemalta äiti ja Kauko olivat saaneet junakuljetuksen Hämeenlinnaan vain hetkeä aikaisemmin.
Osa matkaajista ei malttanut odottaa ja esimerkiksi Monoset saivat karjansa rautatiekuljetukseen vasta Selänpään asemalla. Tästä kertoi Eila Hurme, o.s. Mononen. Hoitajien oli kuljettava karjansa mukana, ruokkimassa, siivoamassa jätöksiä ja lypsämässä lehmiä. Evakkojen kertomuksista voi päätellä, että odotteluaika oli Joutsenossa 4–5 päivää.
Joutsenossa oli kerrottu myös Simolan ja Elisenvaaran asemien pommituksista, mutta uhrien määrää ei tiedetty tarkemmin. Viipuri oli luovutettu viholliselle 20.6.1944 ja pelkoa lisäsi myös huhu siitä, että desantteja olisi pudotettu evakkotien läheisyyteen. Wikipedian mukaan Simolan asemalla 19.–20.6.1944 kuoli 142 ja Elisenvaaran asemalla yli 100 henkeä, joidenkin tietojen mukaan luku olisi ollut 132 henkilöä.
Sateisina päivinä yövyimme jossakin talossa tai niiden heinäladossa. Isä oli lähtiessä pakannut kuormaan pari vahvaa pressua, joita oli käytetty kuormien sadesuojana. Niistä saattoi pingottaa puiden väliin hyvän laavun ja toinen vedenpitävä pressu asetettiin maanpinnalle kosteutta vastaan. Havuja pehmikkeeksi ja olosuhteisiin nähden hyvät makuutilat olivat valmiina. Hevoset riisuttiin valjaista ja ne hamusivat heiniä.
Lappeenranta ohitettiin ja siellä kuulimme, että Valtatie Lahti-Kouvola-Lappeenranta oli varattu ainoastaan sotilasliikennettä varten, aseiden ja ammusten liikenteelle ja toimi taistelutilanteissa huoltotienä. Lappeenrannan jälkeen evakot ohjattiin aluksi pohjoiseen johtavalle Mikkelin tielle ja sieltä vasemmalle johtaville pienemmille teille. Tästä oli Selänpään asemalle noin parikymmentä kilometriä ja siellä he, joilla oli vielä eläimet mukana, saivat niille rautatiekuljetuksen määränpäähän. Saimme myös tiedon että seuraava kohteemme olisi Luopioisten pitäjän, Aitoon kylässä Siltasen talo.
Saavuimme Luopioisiin heinäkuun alkupäivinä 1944. Siellä meitä odottivat äiti Liisa ja karjavaunussa tulleet isän siskot Sylvi ja Edit. Vähäistä, täydentävää tietoa löytyi myös vanhoista paikallislehdistä, mutta sotasensuuri vaikutti kirjoituksiin merkittävästi.
Äiti odotti jo Helge-veljeä (k. 2023), joka syntyi syksyllä.
Kertomus pommituksesta on minun muistikuvaani, minkä oikeellisuuden on vahvistanut isäni sisar Sylvi Iltanen haastatellessani häntä keväällä vuonna 2009 sukumme vaiheista. Sylvi oli kummitätini ja kulki Muolaankylästä Joutsenoon asti meidän mukanamme.
Joutsenosta lehmät saatiin junakuljetukseen ja Sylvi ja Edit seurasivat niiden mukana, joten muistikuvani mukainen pommitus on tapahtunut ennen Joutsenoon saapumistamme.
Samaa ovat kertoneet muut, lähes samaa matkaa kulkeneet Muolaan kyläläiset, päivämäärät loppumatkan kylille ovat viitteellisiä. Niiden sijainti löytyy Suomen kartasta vuosilta 1938–1939. Täydentävää tietoa kertyy eri pitäjien wikipedioista sekä vähäistä tietoa myös paikallislehdistä. Tarkat sotasensuurin määräykset rajoittivat kirjoittelua, etteivät ne antaisi viholliselle pommituskohteita.
Sodissa isän sisarussarja koki kovia aikoja. Karhumäen valtauksessa kranaatti hautasi Taunon maan alle, mistä hänet kaivettiin esiin ja viikot kenttäsairaalassa palauttivat takaisin vahvuuteen. Hän oli jo vanhempaa ikäluokkaa ja komennus kuormastokorjaamolle ajokalusepäksi oli mieluinen. Ailin kihlattu kaatui, Sylvin 1. mies kaatui, Meerin 1. mies kaatui, Helvin mies menetti toisen jalkansa.
Nuorin Edit ei ehtinyt ”miehelään”, mutta hänen tulevalta mieheltään luoti lävisti toisen keuhkon. Mies selvisi ja noin 10 vuotta sodan päättymisestä avioliitto solmittiin.
Evakkovaellus kesti lopulta 1944–1947, ja oli noin 440 kilometriä. Sen varrella olivat Muolaa, Heinjoki Heikurilan kylä, Tuokkola, Antren pitäjä Hannilan rautatieasema, Penttilän kylä, Joutseno, Lappeenranta, Iitiän kylä, Lemin kirkonkylä, Monola, Savitaipale, Tuohikotti, Jaala, Vääksy, Asikkala, Koski, Turenki, Hämeenlinna, Luopioisten pitäjä Aitoon kylä, Siltasen talo. Tässä kului seuraava talvi.
Keväällä 1945 joukko sai tiedon tulevasta kotipitäjästä nimeltä Somero, Lautelan kylä, Pentin talo. Matka jatkui, Renko, Tammelan Porras ja Letku ja Someron Lautela. Syksyllä 1945 Talvisillan kylään, Mäkilän talon erillismökkiin.
Keväällä 1946 varmistui uudeksi kotipaikaksi Someron Pitkäjärven Hämeenoja.
Pertti Hallenberg
Tietolähteinä entiset Muolaan kylästä evakkomatkalle joutuneet: Järveläinen, Mononen ja Seppäsen aikalaiset ja jälkipolvet. He olivat Muolaassa ja myöhemmin Pitkäjärven Hämeenojalla Hallenbergien lähinaapureita.
