Meillä on mieheni Kai Merilän kanssa reilun kuukauden kuluttua helmihäät, eli papin aamenesta tulee kuluneeksi 30 vuotta.
Kun olimme menossa naimisiin, ehdotti äitini Kaitsulle, että voisikohan häissä käyttää hänen isänsä äidin vihkisormusta, joka oli tallessa pöytälaatikossa.
Sormusta käytti aikanaan isomummoni Joosefiina Uusi-Heikkilä, joka oli kiltti ja auttavainen ihminen. Hän asutti miehensä Urhon kanssa viljelytilaa, jossa pidettiin lehmiä ja kasvatettiin kantakirjahevosia. Heillä oli kolme poikaa, joista vain vaarini Olavi Uusi-Heikkilä jäin sodassa henkiin.
Avioliittonsa jälkeen Joosefiina muutti poikansa perheeseen, jossa oli isona apuna viisipäisen lapsikatraan ja ison maatilan hoidossa kuolemaansa saakka, jolloin hän oli 90-vuotias.
Kaitsu otti mielellään leveän, sileän kultasormuksen vastaan, mutta halusi hankkia siihen jalokiviä.
Olimme siihen aikaan asuntosäästäjiä, joten rahaa ei sellaiseen ylellisyyteen ollut. Niinpä Kaitsu alkoi toimittajantöidensä ohella kiertämään ahkerasti soittokeikoilla ravintoloissa ja keräsi sen avulla rahaa jalokiviin.
Alttarilla sain häneltä sormuksen, jossa komeili kolme timanttia ja kuusi rubiinia. Ne oli istutettu koruun Someron Kello- ja kihla-aitassa Kaitsun ohjeiden mukaisesti.
Minusta sormus oli todella kaunis. Miestäni kuitenkin harmitti, ettei ollut ehtinyt hankkia enempää kiviä. Hän sanoikin hommaavansa niitä lisää aina kymmenvuotishääpäivinä. Kahdesti niitä onkin jo lisätty.
Kaitsulle itselleen riitti kihlasormus.
Hänen isänsä Aarre Merilä oli kovasti tykästynyt minuun miniänä ja useasti kyselikin seurusteluaikoinamme kihloista. Kun Kaitsu huomautti, ettei nyt ole rahaa sormuksia hankkia, tuli saman tien lähtö kultasepänliikkeeseen, josta hankitut sormukset isänsä maksoi. Hyvin pian tämän jälkeen Aarre kuoli, eli hääpäiväämme hän ei enää ehtinyt näkemään.
Kun Kaitsu viime vuonna vakavan sairastumisen myötä laihtui yli 30 kiloa, hänen sormuksensa katosi. Oli pudonnut kovasti kaventuneesta sormesta. Korun tunnearvo oli valtava, ja harmitus kova.
Kuin ihmeen kaupalla, sormus löytyi! Se oli onneksi pudonnut kotiimme, vierinyt tiskipöydän alle pystyyn seinän viereen. Isomman siivouksen yhteydessä näin pienen kiiltävän välähdyksen pimeässä ja harjanvarren avulla kaivoin esineen esiin.
Takaisin sormeen se pääsee 30-vuotishääpäivänämme 2. syyskuuta.
Yksi mielenkiintoinen katoamistarina liittyy mummuni Laina Uusi-Heikkilän vihki sormukseen.
Kun Suomi joutui sotaan, valtio tarvitsi rahaa. Noin 315 000 suomalaista lahjoitti kultasormuksensa valtiolle. Tilalle he saivat rautasormukset. Toisin kuin nimi antaa ymmärtää, ne oli valmistettu uushopeasta. Suomi sai tällä tavoin varoja sotavarusteiden hankkimista varten talvisotaan ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeisiin.
Ennen kuin mummuni ehti sormuksiaan antamaan, vihkisormus katosi. Hän siis antoi vain kihlasormuksensa, jonka tilalle sai rautasormuksen.
Kului useita vuosia. Sota oli loppunut ja vaarini hankkinut jo uuden kultasormuksen vaimolleen.
Sitten maatilalta vietiin yksi lehmistä teurastamoon. Eikä aikaakaan, kun teurastamosta soitettiin ja kysyttiin, että onkohan emäntä joskus kadottanut sormuksensa.
Mummuni arveli, että sormus oli varmaankin pudonnut velliin, jota lehmille oli joskus tehnyt ja juottanut.
Mielenkiintoisen reissun matkannut sormus löytyy nykyään oman äitini Marja Koivuniemen sormesta. Tallessa on myös mummun rautainen ”kihlasormus”.
Joskus mietin, että kun itsestäni aika jättää, rakas vihkisormukseni todennäköisesti jatkaa matkaansa. Mikähän sen kohtalo tulee olemaan?
Sari Merilä
päätoimittaja