Kello on 0.39, 2. lokakuuta 2025. Heräsin tunti sitten kirjoittamaan tätä kolumnia. Vuorokausirytmi on sekaisin, eikä syynä ole lorviminen, vaan diili paholaisen kanssa. Tiisu -yhtyeeni levynteon kulut pitää jollain kattaa. Runsaan keikkailun ohella teen nykyään öisin hanttihommia: vaihdan sähköpotkulautojen akkuja.
Skuutti, e-skuutti, sähköpotkulauta. Rakkaalla vehkeellä on monta nimeä. Olen vuosia kuulunut niihin, jotka kiroilevat näille vempaimille, joissa voisi yhtä hyvin lukea ”made in hornan kuilu”.
Kävelijänä osaan varautua autoihin ja pyöriin. Rekka tienpientareella ei yllätä. Mutta sähköpotkulauta, joka sujahtaa kuolleesta kulmasta, rikkoo kaikki liikenteen rytmit. Sama kuin jos joku ajaisi Joensuuntietä jalkakäytävällä maantienopeuksilla.
S-kaupan robotit rantautuivat Somerolle, mutta skuutit eivät piskuista kaupunkiamme ole toistaiseksi vallanneet. Hyvä niin, sillä ne muuttavat katukuvaa. Vihreitä ja sinisiä lautoja lojuu pitkin katuja ja ojia. Kun ne tulevat, paluuta ei ole.
Kaikkein huonoin puoli näissä häkkyröissä ovat tietenkin onnettomuudet: luita katkeaa, päitä aukeaa ja välillä lähdetään kertalipulla taivaan porteille – Pietarin arvioitavaksi. Tässäpä oivallisia syitä, joiden takia päätin boikotoida koko härpäkettä.
Boikotti perustui sekä itsesuojeluvaistoon että laiskuuteen. Jos joskus kokeilen ja huomaan, kuinka kätevä peli se on, tiedän jääväni koukkuun. Samalla tavalla vastustin aikanaan älypuhelimia ja musiikin suoratoistoa. Mutta kehityksen jaloissa nämä vaistot lopulta tallaantuvat.
Minun boikottini päättyi työhön. Akkujen vaihtajana piti siirtää lautoja, ja huomasin, kuinka näppärästi ne liikkuivat – kuin taitoluistelua asvaltilla. Päätin silti, etten sorru töiden ulkopuolella.
No, arki tuli vastaan. Olin taas myöhässä. Vanha minä olisi vain pahoitellut koiranpentuilmeellä. Nyt uusi minä katsoo kelloa ja kysyy: ehtisinkö vielä skuutilla? Usein vastaus on ollut: ehdinhän minä. Ja niin olen lipsahtanut osaksi sitä laudan selässä tukka hulmuten keikkuvaa porukkaa, joka on kuin autojen törmäystestien nuket – sillä erotuksella, että meillä on henki pelissä.
Sähköpotkulauta on samalla pelastus ja ansa. Liikaa nopeutta, liian vähän suojia ja ympäristö, joka ei ole tottunut – se on vaarallinen yhdistelmä. Olen jo kaatunut pari kertaa.
Onko kyse vain uudesta keksinnöstä, jonka sisäänajossa tulee rumaa jälkeä? Näin on ollut ennenkin. Autojen turvallisuus on kehittynyt verellä. Tulevaisuudessa liikennekuolemien ennustetaan katoavan kokonaan.
Olin itse aluksi ylimielinen ja ajattelin: ”Ehkä nämä lautaloukkaantumiset ja -kuolemat ovat vain luonnonlakien raakaa peliä, joka korjaa heikot yksilöt pois”. Tämä ajatus tuntui ikävämmältä kuin asvaltin raastama polvi, kun makasin sikiöasennossa kaatuneen skuutin vieressä.
Kehitys kehittyy. Ja aina muutoksen jaloissa jokin tallaantuu. Skuuttiloukkaantumiset menevät samaan kategoriaan kuin asbestin aikanaan sairastuttamat sukupolvet tai tulevaisuudessa ehkä vapejen myrkyttämät. Uudessa on hyötynsä, mutta hinta tuntuu kalliilta.
Ehkä tämä on elämää, ja hinta on maksettava.
En tosin tiedä, kuinka kallista hintaa maksan nyt seuraavaksi, kun tämän tekstin tarkistaa tekoäly, joka silottelee virheet ja pitää pituuden kurissa.
Ainakin vettä tuhlaantuu järkyttävät määrät jossain tuolla jumalan selän takana.
Laskua odotellessa!
Henrik Illikainen
muusikko